Elämää ilman deadlineja

Palautin muutama viikko sitten ensi vuonna (toivottasti) ilmestyvän kirjan viimeiset tekstit. Kyseessä ei ole oma teokseni, eikä se ole kaunokirjallisuutta, vaan kylähistoriaa, jonka kirjoittajatiimissä olen ollut mukana. Kuvitussuunnitelma puuttuu vielä, eli siinä mielessä deadlineton elämä on harhaanjohtava otsikko. Sanotaan nyt kuitenkin, että en ole ollut moneen vuoteen niin lähellä deadlinetonta elämää kuin olen nyt.

Tämä syksy on ollut jotenkin aivan poikkeuksellisen harmaa. Olen usein osallistunut marraskuisin NaNoWriMoon, mutta tänä vuonna en halunnut pöytälaatikkooni enää yhtäkään uutta keskeneräistä, puolitekoista, hutiloitua käsikirjoitusta, joka vaatisi huomiota. Minulla ei ole oikein taitoa eikä kykyä päästää irti vanhoista, ei-julkaistuista teksteistä, vaan palaan selaamaan niitä aina uudelleen ja uudelleen miettien, kannattaisiko ryhtyä uudelleenkirjoitustyöhön tai massiiviseen editointiin ja tavoitella tekstille jotain muutakin tulevaisuutta kuin pöytälaatikontäytteenä tai takansytykkeenä toimiminen.

(Sivuhuomio: käsikirjoitukset ovat tavattoman huonoa takansytykettä, suosin mielummin tuohta tai kanamunankennoja. Käytännössä käsikirjoitukset ovat ennemminkin ongelmajätettä, koska kyseenalaisten tekstien laittaminen yleiseen paperinkeräysastiaan arveluttaa ja nyt, kun pitäisi kierrättää, en voi kuvitellakaan laittavani käsikirjoitusta polttokelpoiseen jätteeseen, kun se olisi kierrätyskelpoista. Ongelman ratkaisisi se, ettei käsikirjoituksia koskaan tulostaisi, mutta valitettavasti erehdyn toistuvasti kuvittelemaan, että teksti näyttää paperilla jotenkin loogisemmalta tai että sen editoiminen olisi helpompaa…)

En siis osallistunut NaNoWriMoon, koska elämässäni on jo muutenkin liikaa keskeneräisiä tekstejä. Se ei silti estä minua keksimästä itselleni kuvitteellisia deadlineja, jonnekin hamaaseen tulevaisuuteen sijoitettuja kalmanrajoja ja ideoita siitä, milloin haluaisin käsikirjoituksen olevan valmis, milloin haluaisin (uskaltaisin) tarjota sitä luettavaksi koelukijalle, kustantajalle, maailmankaikkeudelle. Tosiasia on se, että minulla on tällä hetkellä liian monta keskeneräistä, aidosti deadlinetonta tekstiä tai teksti-ideaa, joista yksikään ei ole lähitulevaisuudessa muotoutumassa kirjaksi.

Yhden tekstin sentään päästin käsistäni hetkeksi. Luulin, että Lokit oli jo valmis, mutta näin myöhemmin ajateltuna se on kaukana valmiista. Onneksi pari kirjoittavaa ystävää suostui ottamaan käsikirjoituksen silmäilyyn, ehkä tauko kyseisestä tekstistä tekee hyvää ja toivottavasti koelukijat keksivät ehdottaa minulle jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin jo yrittänyt. Sillä aikaa voin puuhastella jotakin muuta.

Elämä ilman deadlineja on oikeastaan aika ahdistavaa. Kun tietynlaisessa paineessa on tottunut elämään, on vaikea määritellä itseään ilman takaraivossa nakuttavaa kuolemankelloa.

(Kuolemankello on itse asiassa hyönteinen, joka elää lahoavassa puussa ja hakkaa päätään siihen saadakseen aikaan äänen, joka houkuttelee kumppaneita. Silloin kun muutimme Taloon, luulin öljypannun lämpenemisestä johtuvaa hormissa kuuluvaa naksunaa kuolemankelloksi, mutta luultavasti se oli silloinkin deadlinen puristuksessa päätään lahoon puuhun hakkaava sisäinen kriitikkoni).

 

2 ajatusta aiheesta “Elämää ilman deadlineja”

  1. Keskeneräisillä käsikirjoituksilla on tosiaan ikävä tapa huudella kirjoittajansa perään. Toivottavasti uusien koelukijoiden palaute antaa vahvistusta sille, mitä tehdä tekstille. Deadlineton elämä sen jälkeen, kun on tottunut siihen, että kalenterissa häämöttää päivämäärä, on kyllä myös ahdistavaa. Mutta ehkäpä myös mahdollisuus?

    1. Kyllä, raivostuttavasti ne osaavat huudella! Täytyy suhtautua deadlinettomuuteen mahdollisuutena, ainakin se tuntuu vapauttavan kaikenlaiselle muulle aikatauluttomalle harrasteelle, mikä on vaihteeksi ihan kivaakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *